Unelma vuoresta.

Unelma vuoresta.

Unelma oikeasta kiipeilystä.
Vaikka boulderointi on loistava harrastus ja pirkanmaalta löytyy muutamia ihan mukavia köysikallioitakin tuntuu, että on hankalaa tituleerata itseään kiipeilijäksi jos kiipeilykokemus rajoittuu vain näihin matalanmaan kiviin ja kukkuloihin. Tämähän on siis vain omassa päässä oleva ongelma. Vaikeaakin kiivettävää suomesta riittää jo niin ettei haasteet ihan heti lopu, jos koskaan. Kuitenkin takaravoissa on kuva mäestä jonka päälle ei tarvitse etsiä sitä vaikeinta reittiä vaan jo ajatus helpoimman polun kulkemisesta saa sykkeen kohoamaan.
Siitä se ajatus sitten lähti, mutta mikä olisi se minun vuoreni? Tällä hetkellä ajatus on keskittynyt Matterhornin ympärille. Olisiko minusta Matterin huipulle? No ensin pitää opetella kiipeämään.

Kurssiksi valikoitui Peter Reuterin Alppikiipeily- ja jäätikkökurssi Narvikissa.
Kesät on viime vuosina mennyt aikalailla muutenkin tuolla pohjoisessa joten muu loma oli helppo suunnitella kurssin ympärille.

Kurssin päivä 0 (lähestyminen moottorimarssina Tre-Abisko)

Janika lähti kurssini ajaksi tutkimaan kungsledeniä joten Abisko oli hyvä yhteinen nukkumapaikka ennen molempien reissuja. Tienvarresa on useampi hyvä paikka jonne teltan voi pystyttää ja jossa on wc mahdollisuus. Me valitsimme kuitenkin "luksus"majoituksen ja pystytimme telttamme Björkliden camping alueelle jossa pääsisimme suihkuun. Saunakin kuului teltan hyvin huokeesseen hintaan 150sek mutta se oli jo kiinni kun saavuimme perille.

 Campingin huoltorakennuksessa oli myös matala "boulderluola"

Kurssin päivä 1

Aamulla kunnon aamupala vielä Abiskon turistikeskuksessa ja Janikalle heipat, jonka jälkeen tunnin ajomatka Narvikin rautatieasemalle, jossa tapaaminen oli 9.30 Norjan aikaa. Pientä sähläystä aiheutti kun allekirjoittanut ei muistanut tankata Abiskossa ja Narvikin shell ei suostunut yhteistyöhön korttini kanssa. No auto saatiin tankattua kyllä matkalla ja tuli ostettua autopesukin kaupanpäälle. Note to self: Ne summat siinä automaatissa ei ole katevarauksia. Myös auttavasta ruotsin kielen taidosta ei olisi haittaa. Matka jatkui tankkausseikkailun jälkeen kohti Storsteinsfjellettiä josta alkaisi nousu perusleiriin. Perusleiriin nousu hieman mietitytti koska olin ollut kipeänä koko edellisen viikon ja keuhkot olivat edelleen täynnä limaa. Nousu ei kuitenkaan ollut niin paha kuin luulin ja noustessa opittiinkin heti yksi alppikiipeilun tärkeimmistä asioista. Ei pidä hötkyillä.  Siispä kamat kasaan ja perässä mars.

Perusleirissä olimme perillä noin kello 14 jonka jälkeen majoitteet pystyyn ja ruokaa. Leirin pystytyksen jälkeen kävimme harjoittelemassa kävelyä niin kivikossa kuin jäätiköllä rautojen kanssa. Porattiin jääruuveja sekä alaspäin tullessa harjoiteltiin self arrestia pitkällä lumirinteellä. Eli kesäreissun tavoite saavutettu. Lunta löydetty.
Leiriin palattiin noin klo 19 ja väsymystila oli jo kohtalainen. Silmät olikin ummeesa jo hyvän aikaa ennen yhdeksää.

Kurssin päivä 2

Päivä alkoi normaaleilla toimilla, eli päiväruuan tekemisellä. Voi oli sulanut automatkalla pahasti ja metukka oli sen verran hikisen näköistä, että leipä tarvikkeet jäi parkkipaikalle. Keitintä tuskin kannattaa jäätikölle raahata, joten ruokailuun piti keksiä jotain ratkaisuja. Siispä vaihdoin aamupalan ja lounaan paikkoja. Aamupalana nautinkin lihapataa 600 kilokalorin edestä. Tämä oli kuulemma herättänyt naapuriteltalla ihmetystä ja niin oli mahakin ihmeissään. Mukaan jäätikölle lähti sitten aamupala mysli ja 0.7l keitettyä vettä lounaaksi, suklaata sekä kiipeilyyn tarvittavat valjaat, raudat ja hakku. Vaatteeksi bergansin kesävaellushousut, joissa on tuulketusaukot koska leirissä oli kuuma, t-paita, kevyt fleece ja kuoritakki.

Ennen jäätikölle menoa opettelimme hyvän tovin köysistön rakentamista ja solmuja. Samalla roiski vähän vettä ja kun tässä vaiheessa oli kaikki vaatteet päällä ja paleli niin alkoi hieman mietityttämään, että kuinkas hauskaa tuolla märällä jäätiköllä onkaan. No onneks ne kuorihousut on siellä teltassa.
Kun solmut oli opeteltu siirryimme jäätikön reunalle ja muodostimme köysistöt.
Peterillä on hauska (ja toimiva) tapa opettaa, hän ensin kertoo teorian ja niin kuin hän itsekkin muutaman kerran kurssilla pilke silmäkulmassa totesi "Nyt me annetaan teidän tehdä niin kauan kun se alkaa näyttään vaaralliseslta"  Tämä siis tarkoitti että Eero pääsi heti johtamaan köysitöämme. Ja ilmeiseti oppi oli mennyt perille kun tekemiseen ei tarvinut puuttua.

Kuva: Fredrik Aspö

Tauko lykättiin mahdollisimman pitkälle mikä oli hyvä koska ylhäällä ollaan kuitenkin vasta puolessa välissä. Maha tosin tosin oli tuhdista aamupalasta huolimatta erimieltä. Jäätiköllä oli onneksi niin jäätävän hyvät maisemat, että nälkää ei paljon huomannu. Ja liikkeesäkin pysyttiin niin ei kylmä pässyt pelosta huolimatta yllättämään. Tauolla kuitenkin huomasin, että saattoi olla hieman nälkä kun kädet hieman täristen hävisi aamupala mysli ja kaakao ennen kun muut oli kunnolla kerennyt kaivaa eväitään. Jäljelle jäävää suklaapatukkaa ei siis pidä ahmia heti perään.

Jäätiköllä tosiaan voi olla märkää. Kuorihousut ja istuinalusta ei välttmättä ole huono ratkaisu.

Ruokailun jäkeen päästettin minut vetämään köysistöämme joka oli jo hieman jännittävääkin. Lumi osa alkoi jäätiköllä tuosta taukopaikan kohdalta, joka tarkoittaa sitä että nyt railot olisivat vain piilossa siellä alla. Niitä kuitenkin pystyttiin nyt välttelemään ja kukaan ei pudonnut lumen läpi (ainakaan kokonaan). Itse tosin onnistuin kompuroimaan rinneosuudella muutaman kerran omiin rautoihini. Ei ole hevosmiehen vikaa kun jalat kolisee toisiinsa.

Kuva: Fredrik Aspö

Storsteinsfjellet

Huipullekkin päästiin. Maisemat oli sen verran pilvessä että kauheasti ei kuvattavaa ollut. Tosin pilvien sijainnnista pääteltynä ylhäällä oli paljon mukavampaa kuin leirissä.

Hyvä ruoka. Parempi mieli.

Pilvessä.

Leirisä odottikin sitten seuraavanlainen näky. Mukavan kostea pilvi oli asettunut seuraksemme. No hyvä ruoka oli todellakin parempi mieli eikä hieman nihkeäksi kostunut makupussikaan haitannut. Unta ei reissun aikana kauheesti tarvinut houkutella.


Kurssin päivä 3


Kolmannen päivän aamupäivä harjoiteltiin leirin viereisellä lumikentällä railopelastusta. Jonka jälkeen lounas, leirin pakkaus ja siirtymien autoille sekä autoilla muutaman tunnin matka seuraavaan leiriin Skutvikkiin Hammaroyaan. Leirissä olis voinut olla hetken aikaakin. Taimenia sisältävä järvi teltan toisella puolella ja sporttikallio toisella puolella. Kalastavana kiipeilijänä tänne tulee varmasti palattua jos vaan satun edes 100km säteelle.

Kurssin päivä 4Aamulla pakattiin leiri ja siirryimme autoilla kohti päivän nousua Hamaroyskaftettettia. Mikä kuitenkin jäi tällä kertaa väliin jatkuvan sateen takia. Voi olla, että en olis tuntenut oloani kovin kotoisaksi kuvan märällä ja liukkaalla seinällä vesisateessa. Kolonnamme kääntyi siis kohti lofoottien lauttaa ja parempia säitä.

Hammaroyskaftet

 Lofotien lautalla kävimme läpi kiipeilyn turvallisuutta, kiipeilykirjallisuutta, kiipeilykirjallisuuden turvalllisuutta sekä karttoja. Ja saattoi siellä alkaa ajatus itämään jo seuraavasta reissustakin.

 Lofoten Rock &  Massif: Selected Climbs

Oisans nouveau oisans sauvage

Stetind and narvik - dancing on the devil's dance floor

Svartisen

Lofootella leiriydyimme Kallen kiipeilypummi alueelle. Hämmentävä paikka, jossa on satoja telttoja mutta myös vessat ja vesipiste, joiden huolto vieläpä pelaa. Onkohan joku ajatellu, että parempi kun noi pummaa vaan yhellä alueellä eikä pitkin poikin lofootteja. No leiri kun oltiin saatu pystyy niin lähdimme harjoittelemaan luontaistenvarmistusten kiinnittämistä seinään jonka jälkeen harjoittelimme vielä prusik narun avulla kiipeämistä. Tämän jälkee syömään ja nauttimaan lofoottien arinkoiseta illasta. Minun iltani tosin hieman pisti harmittamaan, koska talvella ostetulle Fjällräven Abisko Lightweight teltallemme oli ilmeisesti auringon lasku liikaa kun siitä katkesi jokainen kaari. No onneksi ei satanut ja telttaa ei tarvinut enään kasata kurssin aikana. yhden yön siinä nyt vielä nukkui.

Fjällräven Abisko Lightweight 2 

Kurssin päivä 5
Rock'n'Roll Ridge. Kurssi käytäntöön. Aurinko paistaa aamulla ja taivas on lähes pilvetön. Parempaa ilmaa tuskin pystyi edes toivomaan kurssin päätökselle ja saapahan ainakin keskityä kiipeilyyn sekä maisemiin kun ei sada. Kiipeilyllisesti reitti ei ollut vaikea, mutta korkeus tekee aina osansa vaikeusasteeseen. Tai paremminkin pää tekee osasnsa. Nyt tarvisi vielä kiinnittää omat varmistukset kiipeillessä ja jalassakaan ei ole tarkat kiipeilykengät vaan kohlot vaellusmonot. Kiipeilyn helppoudesta kertoi paljon se, että samalla kun itse jännitän ehkä nelosen muuveja, kulkee Fredrik toinen ohjaajista  ylös alas rinnettä soolona tarkistellen, että varmistukset tulee oikein kiinnitettyä. Ei siis vaikeaa, mutta se korkeus. Nillä osuuksilla taas kun ei tarvinut keskittyä kiipeilyyn tai varmistukseen niin oli maisemat vaikuttavat. Lofootit on upea paikka joka voisi olla hieman lähempänä. Uskon kuitenkin että lofooteila vietetään vielä iso osa tulevaisuuden kesistä.
Kuvat puhukoot puolestaan.

Lofoten

Merikotka näytti heiman tehokkaampaa nousua. Koko seinän korkeus käyttämättä yhtään siiven iskua.

Mikael ja Andre näyttää mallia. Kuva Fredrik Aspö

Suosittelen: http://www.arktisiaelamyksia.com/

Kurssi oli loistava. Se ei ollut liian fyysinen, pitkä eikä liian kaukana ja itselleni jäi kuitenkin tunne että sain tarpeeliset eväät alppikiipeilyn harjoitteluun. Ja nimenomaan harjoitteluun. Kaupin metsässä on ensi talvena varmasti monta hakkuankkuria. Muutenkin kaikki ohjaajat tuntui todella osaavan hommansa, mutta myös opettaa joka ei ola aina niin itsestään selvää. Samalla kuitenkin ilmapiiri pysyi rentona. Ei turhaan hötkyilty ja aina sai säätää jos oli tarvis.  Kurssista jäikin kauhea polte trädi kiipeilyyn ja kerkesinkin jo kotiin palattuamme käydä yhden nelosen kiipeämässä Viitapohjassa. Se vasta pelottikin, mutta tekemällä tottuu. Muutenkin tuntuu, että viime talven työkiireiden tuomien treeni motivaatio ongelmien jälkeen kiipeilyyn on taas palannut se alkuperäinen intohimo. Treenitalvi onkin taas tekemistä vaille valmis. Ehkä ensi kesänä sitten jo isolle seinälle.  Tai edes jäätikölle. Koskaan ei tiedä mihin polut vie ja joskus joutuu jopa tallaamaan oman polkunsa. Ainoa mikä on varmaa meidän kanssa, että siellä on kylmä ja se on korkeella.